Wikipedia

Ateismin historia on mahdollisesti yhtä vanha kuin jumalauskon eli teismin historia. ^[1]

Intia

Muinaisessa Intiassa vaikutti 600–200-luvuilla eaa. filosofinen koulukunta, joka edusti nautintomoraalia ja aineellista todellisuuskäsitystä ja joka arvosteli hindulaisuuden asketismia ja hengellisyyttä. Eräät koulukunnan jäsenet kielsivät karman lain olemassaolon ja pitivät Veda-kirjojen todellisuuskäsitystä harhaluulona.^[2]

Antiikin Kreikka ja Rooma

Antiikin Kreikassa sana ateisti oli loukkaava ilmaus, jolla tarkoitettiin kaikkia, joiden katsottiin uskovan vääriin jumaliin tai joiden uskonnolliset näkemykset olivat valtauskonnon vastaisia. Monijumalisuuden kannattajien mukaan yksijumalisuus oli jumalattomuutta, ja esimerkiksi Rooman valtakunnassa kristittyjä vainottiin jumalattomina.^[3]

Platonin teoksen Lait^[4] kymmenes kirja luokittelee ”jumalattomiin tekoihin” syyllistyvät kolmeen ryhmään: (1) ne, jotka eivät pidä jumalia todellisina, (2) ne, jotka pitävät jumalia todellisina, mutta luulevat, että jumalat eivät välitä ihmisistä, ja (3) ne, jotka kuvittelevat, että jumaliin voidaan helposti vaikuttaa uhreilla ja rukouksilla^[5] Ryhmässä (1) Platon erottaa kahdenlaisia jumalankieltäjiä: ensiksi ne, jotka ”ehdottomasti kieltävät jumalien olemassaolon, mutta ovat luonteeltaan oikeamielisiä”, toiseksi ne, jotka ovat ”voimattomia nautintojen ja tuskien edessä, mutta joilla on hyvä muisti ja terävä äly”^[6] Ensiksi mainitut, jotka toimivat ”vain järjettömyyttään eivätkä luonteen ja tapojen kehnoudesta” on tuomittava lain mukaan vähintään viideksi vuodeksi ”järkiinpalauttamislaitokseen”. Jos rangaistus ei tehoa, heidät on tuomittava kuolemaan. Jälkimmäiset, jotka ovelasti ja ”ihmisiä halveksien kietovat pauloihinsa elävien sieluja”, on lain mukaan eliniäkseen teljettävä maaseudulle vankilaan.^[7]

Antiikissa jotkut ajattelijat epäilivät ihmisen kykyä saada tietoa jumalista.^[8] Roomalaisen historioitsijan Diogenes Laertioksen mukaan sofisti Protagoras kirjoitti teoksessaan Jumalista seuraavasti: ”Jumalista en voi tietää, että he ovat, enkä että he eivät ole. Monet seikat estävät tätä tietämästä, sekä asian epäselvyys että ihmisen elämän lyhyys”. Skeptikko Karneades oli jyrkkä epäilijä ja totesi metafyysikkojen epäonnistuneen täysin uskonnollisten käsitysten järkiperäisessä selittämisessä.

Varhaisimpana tunnettuna ateistina on mainittu ainakin Diagoras (400-luku eaa.)^[9]. Toinen varhainen ateistina pidetty henkilö oli Kritias (460–406 eaa.). Kritias oli Platonin setä, yksi ylimysvaltaisen Spartan tukemista 30 tyrannista. Säilyneessä näytelmäkatkelmassaan Sisyfos hän kiittää ”sitä kaukonäköistä miestä, joka keksi jumalat, niin että kaikki ne, jotka tekivät tai puhuivat tai edes ajattelivat pahaa, olisivat peloissaan.” Koska kukaan ei olisi rohjennut julistaa ateenalaisen yleisön edessä että usko jumaliin on vain ovela keino kansan pitämiseksi hallinnassa, se oli todennäköisesti tarkoitettu luettavaksi ainoastaan yksityisyydessä – ellei kysessä sitten ollut jumalattomana tunnetun Sisyfoksen puheenvuoro.

Diogenes Laertios kirjoittaa Theodoros Kyreneläisestä (noin 335–260 eaa.), liikanimeltään Theodoros Jumalaton, muun muassa: ”Theodoros hylkäsi kerta kaikkiaan jumalia koskevat uskomukset. Olen saanut käsiini hänen teoksensa Jumalista, eikä se ole millään muotoa vähäpätöinen kirja.”

Atomiopin kehittäjät Leukippos ja Demokritos laativat todellisuuskäsityksen, joka ei viitannut jumalaan tai yliluonnolliseen. Monissa ateismin historioissa ensimmäisiksi ateistisiksi ajattelijoiksi ja kirjailijoiksi on mainittu näiden lisäksi myös Epikuros ja Lucretius ^[10], joiden mielestä jumalat olivat olemassa, mutta sanoivat, että ne eivät vaikuta maailman tapahtumiin tai ihmisten asioihin. Epikuros kielsi kaiken tarpeen pelätä ja palvoa jumalia. Epikurolaisen ajattelun tavoitteena oli ihmisten vapauttaminen uskonnon luomista kuvitelmista, jumalien ja kuolemanjälkeisen rangaistuksen pelosta. Myöhemmin Epikuroksen seuraaja Lucretius kirjoitti, että hänen tarkoituksenaan on ”kirvoittaa ne solmut, joihin uskonto on kietonut ihmisten mielet”. Lucretiuksen runomuotoisessa teoksessa De rerum natura (Maailmankaikkeudesta, noin 50 eaa.) esiintyy Uskonnon hahmo hirviönä, joka hyökkää taivaasta ihmisiä kohtaan ja pyrkii tuhoamaan totuuden. Epikuros voittaa Uskonnon, koska selvittää kaikkeuden toiminnan ja koostumuksen, ja auttaa ymmärtämään, mitä voi olla ja mitä ei voi olla. Tämä ymmärrys atomeista, tyhjyydestä ja kaikkeuden toiminnasta auttaa vapauttamaan ihmiset jumalien ja kuoleman pelosta. Lucretius tunsi myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ymmärtäneet heidät synnyttäneen kaikkeuden toimintatapoja. Hän katsoi näiden tietämättömien ja kovaonnisten ihmisten tarvitsevan uskontoa selittämään alkuperänsä sekä sen, miksi joskus tapahtuu hyviä asioita, ja miten he voisivat suojautua onnettomuudelta, jonka he näkevät iskevän muihin.

Renessanssi, uuden ajan alku ja valistus

Euroopassa uskontoon kohdistunut arvostelu alkoi lisääntyä 1500- ja 1600-luvuilla. Uuden ajan alussa protestanttisten kirkkojen synty horjutti katolisen kirkon asemaa. Kansallisvaltioiden synty aloitti maallisen ja kirkollisen vallan eroamisen toisistaan.^[8]

Ennen valistuksen aikaa ateismia pidettiin yleisesti tuomittavana. Jopa vapaamielinen John Locke katsoi kirjoituksessaan A Letter Concerning Toleration (1689), että ateistit eivät voineet vannoa sitovaa valaa oikeudessa.^[11] Ateismin vastaisia kirjoituksia julkaistiin paljon myös Suomessa. Esimerkiksi Turun Akatemiassa julkaistiin 1600-luvulla useita ateismin vastaisia väitöskirjoja.

1600-luvulla suvaitsevana pidetyssä Hollannissa asunut Baruch Spinoza loi valtauskontojen opinkappaleiden kanssa ristiriidassa olevan panteistisen eli kaikkijumalisen ajattelutapansa. Juutalainen synagoga julisti Spinozan ”suureen pannaan” vuonna 1656. Myöhemmin hänen oppinsa herättivät epäilyä ja syytöksiä ateismista.^[11] Myös englantilaista materialistiajattelijaa Thomas Hobbesia syytettiin ateismista, mutta hän kielsi tämän.

Uskontoa epäilevien oli paras kätkeä todellinen kantansa. Tällaisen ”peitellyn ateismin” edustajina on pidetty Anthony Collinsin teosta A Discourse on Free-Thinking (1713) ja Albert Radicatin teoksen A Philosophical Dissertation upon Death (1732). Collins oli ilmeisesti deisti ja Radicati eräänlainen materialistinen panteisti, joka ei hyväksynyt aineesta erillisten henkiolentojen olemassaoloa. Deistit luopuivat uskontunnustuksista, mutta hyväksyivät ajatuksen jumalasta, joka on luonut maailman, mutta ei enää puutu sen kehitykseen.^[11][12]

Saksalainen Georg Christoph Lichtenberg sanoi, että ”Jumalasta me emme tiedä mitään emmekä voi tietää mitään”, ja ihmisen käsitys jumalasta on vain ”henkilöity käsittämättömyys”. Hän kiteytti ajattelunsa 1790-luvulla mietelauseeseen: ”Kiitän rakasta Jumalaa tuhannesti siitä, että hän on antanut minun tulla ateistiksi”.^[11][13]

Ensimmäiset paroni d'Holbachin kaltaiset avoimen ateistiset ajattelijat ilmaantuivat 1700-luvulla, kun suvaitsevuus erilaisia näkemyksiä kohtaan oli lisääntynyt. Ranskan vallankumouksen jälkeen ateismi nousi laajempaan julkiseen keskusteluun valistusajattelijoiden mukana. Heihin kuuluivat esimerkiksi La Mettrie sekä Encyclopédie'in päätoimittaja Denis Diderot. Jo 1700-luvulla varhaisiin fossiililöytöihin vedoten monet materialistit ajattelivat elämän kehittyneen varhaisemmista muodoista ja lajien muuttuneen pitkien aikojen kuluessa Raamatun luomiskertomuksen vastaisesti. Vuonna 1779 saksalainen teologi Johann Gottfried Eichhorn esitti, ettei Raamatun luomiskertomus ollut historiallisesti totta, vaan roomalaisten ja kreikkalaisten maailmanluomistarinoiden kaltainen taru.^[14]

Ensimmäinen avoimen ateistinen teos Saksassa oli paroni d'Holbachin La Systéme de la Nature (Luonnon järjestelmä, 1770). Englannissa ensimmäisenä ei-peiteltynä ateistisena teoksena pidetään William Hammonin ja Matthew Turnerin kirjoitusta Answer to Priestley, joka oli vastaus Joseph Priestleyn teokseen Letters to a Philosophical Unbeliever (1780). Kuitenkin vielä vuonna 1812, kun nuori runoilija Percy Bysshe Shelley kirjoitti teoksen The Necessity of Atheism, hänet erotettiin Oxfordin yliopistosta ja kirjan kappaleet poltettiin. Teoksen The Refutation of Deism (1814) julkaisemisen jälkeen Shelley julistettiin kelvottomaksi holhoamaan lapsiaan.^[15] Isossa-Britanniassa vasta Charles Bradlaughin toiminnan ansiosta ateistit hyväksyttiin todistajiksi oikeuteen vuonna 1869.

Skotlantilaisen filosofi David Humen mukaan suurin osa ihmisten tosina pitämistä käsityksistä perustuu pääasiassa tapaan tai perinteeseen, ei kokemusperäisiin todisteisiin.^[16] Hume esitti arvostelua uskontoa kohtaan erityisesti teoksessaan Treatise of Human Nature, jossa Hume hylkäsi monet uskonnolliset näkemykset perusteettomina, ottamatta kuitenkaan lopullista kantaa jumalan olemassaoloon. Hän kuitenkin katsoi, että uskonto sekä uskonnolliset oletukset olivat haitallisia. Tämän vuoksi useat Humen aikalaiset pitivät häntä ateistina ja hänen vaikutuksensa myöhempiin ateistisiin ajattelijoihin oli huomattava.^[17] Kuolemansa jälkeen julkaistussa teoksessa Dialogues Concerning Natural Religion (1779) Hume antaa epäilyn menetelmään pohjautuvan iskun luonnollisen teologian niin sanotulle luonnon järjestyksen eli teleologiselle jumalatodistukselle, yritykselle todistaa kaikkeuden suunnittelijan välttämättömyys. Hume myös kiisti ihmeiden olemassaolon ja uskonnollisen todistusvoiman. Teoksen lopussa Hume torjuu mahdolliset syytökset sanomalla, että epäily on ”ensimmäinen askel kohti järkevää kristinuskoa”.^[18]

Denis Diderot, jota syytettiin ateistiksi, totesi, ettei häntä yksinkertaisesti kiinnostanut Jumalan olemassaolo. Voltairelle kirjoittamassaan vastauksessa hän totesi: ”On tärkeää, ettei sekoita myrkkykatkoa persiljaan; mutta ei lainkaan uskooko vai ei Jumalaan.”^[19]

1800-luku

1800-luvulla nuorhegeliläisten parissa levisi historiallis-kriittinen Raamatun tutkimus, joka haastoi vanhan käsityksen Uuden testamentin evankeliumien synnystä. David Friedrich Strauss selitti teoksessaan Das Leben Jesu Raamatun kertomukset Jeesuksesta taruiksi.

Ludwig Feuerbach hyökkäsi teoksessaan Das Wesen des Christentums (1841) voimakkaasti kristinuskon perusteita vastaan. Hänen filosofiansa oli ateistista ja materialistista. Feuerbach katsoi, että Jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Uskonto on ilmaus ihmisen vieraantumisesta, toiveista ja elämän kurjuudesta. Feuerbachin mielestä ihmiskunta heijastaa kaikki hyvät ominaisuutensa kuten myötätunnon, viisauden ja rakkauden jumaliin ja siten vieraantui omasta todellisesta olemuksestaan. Uskonto on selitettävissä antropologisesti ihmisluonnon avulla: jumala ei luo ihmistä, vaan ihminen jumalan.^[18][20][21]

Karl Marx ja Friedrich Engels omaksuivat Ludwig Feuerbachin uskontoajattelun pääkohdat jatkaen ja kehittäen sitä. Marx katsoi, että jumaluuden hylkääminen oli välttämätöntä ihmisarvon kasvulle. Lisäksi Marx ja Engels painottivat uskonnon yhteiskunnallista ja taloudellista vaikutusta ja korvasivat ”ihmisolemuksen” historiallisesti muuttuvissa taloudellisissa olosuhteissa elävällä ihmisellä. He katsoivat, että ihminen loi jumaluuden käsitteen epätäydellisen yhteiskunnallis-taloudellisen aseman seurauksena ja uskonto oli siten kapitalistisen talousjärjestelmän luoma sivullisuuden muoto. Perinteisen marxilaisuuden mukaan uskonnolla on kaksi tehtävää: ensinnäkin se ylläpitää ja ”pyhittää” epäoikeudenmukaista yhteiskunnallista järjestelmää ja toisaalta se passiivistaa sorrettua väestönosaa. ”Materialistisessa historiankäsityksessä” uskonto saa selityksen yhteiskunnan ylärakenteeseen kuuluvana ilmiönä, jonka taustalla ovat tuotantoon ja luokkarakenteeseen liittyvät taloudellis-poliittiset tekijät.^[22][20]

Luonnontutkija Charles Darwin julkaisi vuonna 1859 evoluutioteoriansa. Kehitysopin avulla jumalan luomistyötä todistava ”suunnitelmallisuus” voitiin selittä satunnaisen muuntelun ja luonnonvalinnan periaatteiden avulla, vetoamatta yliluonnollisiin tekijöihin. Auguste Comten positivismi korosti tieteen tehtävää havaittavien ilmiöiden kuvaajana ilman uskontoa tai metafysiikkaa. Darvinismin menestys yhdistyneenä positivismiin johti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä uskontokriittisiin naturalismin ohjelmiin, kuten Ernst Haeckelin ja Wilhelm Ostwaldin monismi.^[18]

Friedrich Nietzsche julisti kuuluisan lauseensa mukaisesti, että ”Jumala on kuollut” ja että ihmiskunta on tappanut hänet. Nietzschen mukaan kristinuskon opettamaan jumalaan uskominen ei ollut enää mahdollista ja nykyaikainen ihminen oli tappanut jumalan epäuskollaan. Hän arvosteli erityisen voimakkaasti kristinuskoa, jonka katsoi olevan valheellinen, rappeutunut ja ”elämänvastainen” uskonto.^[23][14] Myös esimerkiksi Arthur Schopenhauer kielsi jumaluuksien olemassaolon ja suhtautui uskontoihin kriittisesti.

1900-luku

Analyyttisessä filosofiassa ja loogisessa empirismissä hylättiin perinteinen metafysiikka kokemusperäisen lähestymistavan hyväksi. Tunnettu uskontokriitikko oli filosofi Bertrand Russell. Russell piti uskonnollista uskoa perusteettomana sekä epäkriittiseen ajatteluun kannustavana, ja väitti sen olevan läheistä sukua marxismi-leninismin tapaisille dogmaattisille poliittisille aatteille. Looginen empiristi Alfred J. Ayer esitti, että uskonnolliset väitteet ovat merkityksettömiä, koska ne eivät ole kokemusperäisesti todistettavia.^[20] Eksistentialistinen ateisti Jean-Paul Sartre korosti ihmisen vapautta ja vastuuta. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä.^[20]

Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud katsoi, että jumala on ihmisen luoma isähahmo ja uskonto on alitajunnan tuote, joka perustuu yksilön muistoon täydellisestä avuttomuudesta vastasyntyneenä vanhempien käsivarsilla. Vastasyntynyt näkee vanhempansa kaikkivoipaisina olentoina, jotka osoittavat suurta rakkautta ja täyttävät kaikki hänen tarpeensa. Freud toteaa, että tämä kokemus on lähes yhdenmukainen sen kanssa, miten valtaosa jumalauskoisista kokee jumalasuhteensa. Freudin mukaan uskonnolla ja neurooseilla on yhteinen alkulähde: neuroosit ovat yksilön tajunnan tuotteita siinä missä uskonto on yhteisöllisen tajunnan tuote ja yhteisöllinen oidipuskompleksiin perustuva neuroosi. Hän katsoi, että vain tieteen kautta ihminen voi irrottautua jumalharhasta ja aikuistua.^[20][24]

Neuvostoliitto ja muut sosialistiset maat

Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa "tieteellinen ateismi" oli osa kommunistista ideologiaa ja niissä katsottiin että ateistisen kasvatuksen oli tarkoitus vapauttaa ihmiset uskonnosta ja luoda heille militantti ateistinen vakaumus. Ateistiksi tultiin nimenomaan kasvatuksen kautta; uskonnottomuus ei yksin tehnyt ihmistä ateistia. Neuvostoliitossa ateismin historia nähtiin eri kehityskausina, jossa "marxilainen ateismi merkitsi korkeinta ja laadullisesti uutta ateismin astetta".^[2]

Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslailla säädettiin, että uskonnonvapauden lisäksi maassa vallitsee ateistisen propagandan vapaus. Vuoden 1917 jälkeen marxilainen versio ”tieteellisestä ateismista” sai käytännössä virallisen aseman Neuvostoliitossa, vaikka muodollinen uskonnonvapaus edelleen salli kirkkojen toiminnan.^[22] Neuvostoliitossa ateismin historia nähtiin eri kehityskausina, jossa ”marxilainen ateismi merkitsi korkeinta ja laadullisesti uutta ateismin astetta”^[2].Aluksi bolsevikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet,^lähde? joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja. Jumalattomien liiton (myöhemmin Taistelevien jumalattomien liitto), joka suoritti ateismin levitystyötä. Järjestön johtoon nousi Jemeljan Jaroslavski. Vuodesta 1926 vuoteen 1932 järjestön jäsenmäärä kasvoi tasaisesti 87 000:sta 5,6 miljoonaan jäseneen.^[25]

NKP:n keskuskomitea joutui kuitenkin vuonna 1929 toteamaan, ettei uskonnonvastainen propagandan levittäminen ollut tuottanut toivottua lopputulosta ja että uskonnonvastainen toimintaohjelma tuli uudistaa. Tämän jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille, teloitettiin tai joutui pakenemaan maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot ja lukusalit. Saman aikaisesti annettu uusi laki edisti uskonnonvastaisen propagandan levittämistä. Keskuskomitea perusti myös niin kutsutun ”kulttikomitean” uskonnon hävittämisen hallintaa varten. Varsinainen opetustyö annettiin Jumalattomien liiton vastuulle. Valtion keskuspropagandakoneisto tuotti aineistoa, jota oli määrä käyttää liiton säännöllisissä kokouksissa maan jokaisessa kylässä, tehtaassa ja toimistossa. Vuonna 1940 näitä luentotilaisuuksia pidettiin 239 000 kappaletta arvioidulle 11 miljoonan ihmisen yhteenlasketulle yleisölle.^[25]

Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 % neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut. Syyskuussa 1944 keskuskomitea vaati uskonnonvastaisen ”tieteellis-koulutuksellisen” propagandakampanjan tehostamista, ja vuonna 1948 joukko jumalan olemassaolosta keskustelleita opiskelijoita pidätettiin ”marxismi-leninismille vihamielisen arvostelun esittämisestä”. Vuonna 1943 toimintansa lopettaneet Taistelevien jumalattomien liitton työn jatkajaksi perustettiin vuonna 1947 Poliittisen ja tieteellisen tiedon levittämisyhdistys eli Znanie (ven. Знание, suom. Tieto). ^[25]

Maailman ainoa virallisesti täysin ateistinen valtio oli kommunistinen Albania, jossa vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli 2 100 moskeijaa, kirkkoa, luostaria ja muuta uskonnollista rakennusta.^[26]

Ateismin historiaa Suomessa

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todettiin:

»Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.»
(^[27])

Itsenäisen Suomen tasavallassa tuli vuoden 1923 alusta voimaan uskonnonvapauslaki, joka salli kansalaisten kuulua uskonnollisiin yhdyskuntiin tai olla niihin kuulumatta. Vasta tämä laki antoi myös ateisteille täydet kansalaisoikeudet.^[28]

Ateismi nykyisin

Kommunististen valtioiden uskonnonvastaiset toimet lisäsivät ateismin vastaisuutta erityisesti Yhdysvalloissa, missä ateismi ja kommunismi edelleen usein liitetään toisiinsa.^[29] Nykyisin Kiina suhtautuu yhä uskontoihin ei-toivottuina ja valtion viralliseen aatteeseen kuuluu ateismi. Uskontojen harjoitus on kuitenkin Kiinassa pääsääntöisesti sallittua.

Islamilaisessa maailmassa, joka ei ole käynyt läpi samanlaista maallistumista ja valistusaikaa kuin länsimaat, ateismilla tai uskontokritiikillä ei ole juuri mitään sijaa. Egyptissä on nykyisin pieni filosofien johtama ryhmä, jonka perustama ”valistusyhdistys” toimii suvaitsevuuden puolesta fundamentalismia vastaan. Se on nimetty 1100-luvun arabifilosofi Ibn Rushdin mukaan ”Averroes”.^[22]

Lähteet

• Timo Helenius, Timo Koistinen & Sami Pihlström (toim.): Uskonnonfilosofia. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.

Viitteet

Kirjallisuutta

• Berman, David: A history of atheism in Britain: From Hobbes to Russell. London: Routledge, 1988. ISBN 0-415-04727-7. (englanniksi)
• Thrower, James: A short history of Western atheism. London: Pemberton Books, 1971. ISBN 0-301-71102-X. (englanniksi)
• Wuthnow, Robert (toim.): Encyclopedia of politics and religion. London: Routledge, 1998. ISBN 0-301-71101-1. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Erkki Hartikainen: Esitelmä ateismista Luonnonfilosofian seurassa 30. lokakuuta 2003.
• Dosentti Tapani Hietaniemen alustus ateismin historiasta..

.