» 
Arabic Bulgarian Chinese Croatian Czech Danish Dutch English Estonian Finnish French German Greek Hebrew Hindi Hungarian Icelandic Indonesian Italian Japanese Korean Latvian Lithuanian Malagasy Norwegian Persian Polish Portuguese Romanian Russian Serbian Slovak Slovenian Spanish Swedish Thai Turkish Vietnamese
Arabic Bulgarian Chinese Croatian Czech Danish Dutch English Estonian Finnish French German Greek Hebrew Hindi Hungarian Icelandic Indonesian Italian Japanese Korean Latvian Lithuanian Malagasy Norwegian Persian Polish Portuguese Romanian Russian Serbian Slovak Slovenian Spanish Swedish Thai Turkish Vietnamese

definition - Suomen_kieli

definition of Wikipedia

   Advertizing ▼

synonyms - Suomen_kieli

suomen kieli (n.)

suomi

analogical dictionary

   Advertizing ▼

Wikipedia

Suomen kieli

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomi
Omakielinen nimisuomi
Englanninkielinen nimiFinnish
Ranskankielinen nimifinnois
Tiedot
Alue Suomi
Ruotsi
Karjala
Norja
Inkeri
Viro
Virallinen kieli Suomi
Euroopan unioni
Puhujianoin 5 miljoonaa[1]
Sija124[2]
Kirjaimistolatinalainen
KielenhuoltoKotimaisten kielten tutkimuskeskus
Kielitieteellinen luokitus
Kielikuntauralilaiset kielet
Kieliryhmäsuomalais-ugrilaiset kielet
suomalais-permiläiset kielet
suomalais-volgalaiset kielet
suomalais-saamelaiset kielet
itämerensuomalaiset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1fi
ISO 639-2fin
SILFIN
Ohje

Suomen kieli eli suomi kuuluu uralilaiseen kielikuntaan ja sen suomalais-ugrilaisen haaran itämerensuomalaisiin kieliin. Suomen kielen puhujia on noin viisi miljoonaa.[1] Heistä suurin osa (4 836 183) asuu Suomessa, mutta vanhoja suomenkielisiä väestöryhmiä on Pohjois-Ruotsissa (meänkielen puhujat eli tornionlaaksolaiset), Norjassa (kveenit) sekä Inkerissä, jossa suomen kieli on 1900-luvun mittaan suurimmaksi osaksi hävinnyt. Siirtolaisuuden myötä uudempia suomalaisryhmiä on syntynyt Eurooppaan sekä etenkin 1800-luvulla Pohjois-Amerikkaan, jossa suurin osa siirtolaisia on kuitenkin jo kielellisesti sulautunut valtaväestöön. Suurin nykyinen suomen kieltä ulkomailla puhuvien ryhmä on syntynyt sodanjälkeisen muuttoliikkeen tuloksena Ruotsiin.

Foneettisesti suomen kieli on yksinkertainen, sillä siihen kuuluu 8 vokaalin lisäksi vain 13 konsonanttia (mikäli eräitä vain lainasanoissa esiintyviä äänteitä ei lueta mukaan). Konsonanttien ja vokaalien samanmääräisyyden, jäntevää puhe-elinten käyttöä edellyttävien äänteiden välttämisen, sananalkuisten ja -loppuisten konsonanttiyhtymien puuttumisen sekä vokaalisoinnun vuoksi suomen kieli on foneettisesti (äännefysiologisesti) helppoa kieltä.

Suomen kieli on voimakkaasti taipuva, agglutinoiva kieli. Sanajärjestys on toissijainen, ja lauseenjäsenten perusjärjestys on subjektipredikaattiobjekti.

Sisällysluettelo

Suomen kielen historiaa

Itämerensuomalaisten kielten, joihin suomikin kuuluu, yhteistä oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin jo ennen ajanlaskumme alkua. Kantasuomi ja saamelaiskielet puolestaan voidaan palauttaa yhteiseen kantamuotoon, jota nimitetään varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Itämerensuomalaiset kielet (myöhäiskantasuomi) ja saamelaiset kielet alkoivat erota toisistaan noin 1000[3]-1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Tämä eriytyminen oli vähittäistä ja tapahtui paljolti siten, että Etelä-Suomessa asuneet saamelaiset sulautuivat suomalaisten esivanhempiin.

Suomen kieli eriytyi myöhäiskantasuomesta omaksi kielekseen ajanlaskun alun jälkeen.[3] Suomen kirjakieli perustui 1500-luvulta 1800-luvun alkuun saakka lähinnä Turun ympäristön lounaismurteisiin. Kansa puhui omia murteitaan, joiden väliset erot olivat nykyistä suurempia, eikä yhtenäistä yleiskieltä ollut.lähde?

Mikael Agricola

Ennen 1500-lukua, ns. varhaissuomen kaudella, suomea ei juuri käytetty kirjoitettuna kielenä. Tältä ajalta on säilynyt vain muutamia kirjoitettuja nimiä, sanoja ja lauseenkatkelmia. Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat (Abckiria 1543, Se Wsi Testamenti 1548 ym.). Agricolan oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä:n ja e:n erottaminen oli epäjohdonmukaista. Tästä lähtien, ns. vanhan suomen kaudella, jota kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, suomen kirjoitustapa kehittyi ja johdonmukaistui, mutta käyttö ei juuri laajentunut alkeisopetuksen ja kirkon ulkopuolelle. Suomeksi kirjoitettiin lähinnä uskonnollista kirjallisuutta sekä tärkeimpiä hallintotekstejä (esimerkiksi kansalle tiedoksi annettavat asetukset), kansa osasi periaatteessa lukea mutta harvemmin kirjoittaa.lähde?

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Ns. murteiden taistelun myötä lounaissuomalaisten ainesten tilalle otettiin myös itäsuomalaisuuksia, ja kirjakielestä kehittyi kompromissiratkaisu, joka ei sellaisenaan edusta mitään murretta. Sanastoa kehitettiin voimakkaasti johtamalla uudissanoja tai ottamalla murresanoja hieman uudenlaiseen käyttöön (esimerkiksi juna alkuaan 'jono'). Vuoden 1863 kieliasetuksella määrättiin, että suomen kieli saisi ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman 20 vuoden kuluessa. Tämä pakotti myös kehittämään suomenkielistä kansanopetusta. 1800-luvun mittaan vakiintuivat suomenkielinen lehdistö ja maallinen kaunokirjallisuus.

Ns. nykysuomen kauden lasketaan alkaneen vuoden 1870 tienoilla: tämän jälkeen suomen yleiskieli ei ole kokenut yhtä jyrkkiä muutoksia kuin 1800-luvun vakiintumiskaudella, vaikka sanasto tietenkin uudistuu jatkuvasti. Viime vuosikymmenten merkittävin muutos ei koske yleiskieltä itseään vaan sen käyttöä: yhä virallisemmissa yhteyksissä saatetaan käyttää ns. puhekieltä tai siihen kuuluvia muotoja. Tällaisia puhekielisyyksiä, joilla usein on vanha murretausta mutta joita normitetussa yleiskielessä ei ole hyväksytty, ovat esimerkiksi pronominien pikapuhemuodot mä, sä tai passiivi monikon 1. persoonan sijasta: me mennään. Runokielessä monet tällaiset lyhentyneet muodot ovat kuitenkin olleet jo vanhastaan yleisiä ja hyväksyttyjä (ei kuitenkaan mainittu passiivin käyttötapa).

Sanaston kehityksestä

Suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja. Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhemmat lainasanat on äänteellisesti täysin mukautettu suomen kieleen, esimerkiksi sananalkuiset konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu (lukkari < ruots. klockare) ja vieraat konsonantit korvattu (sohva < ruots. soffa).

Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu tuhansittain sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, aasista öylättiin, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat – osaksi kansanrunojen ja Kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet – päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esimerkiksi leima, rotu, viesti).

Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (ns. sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja > kirjasto (eikä biblioteekki), puhe > puhelin (eikä telefooni), oppi > yliopisto (eikä universiteetti), muovata > muovi (eikä plastiikki).

Monet uudissanat eivät kuitenkaan menestyneet: sätiö (radio), kärkky (bakteeri), äänikkö (magnetofoni), paukkumaissi (popcorn) ja joukkoistuin (sohva) ovat vaipuneet unholaan. Jotkin hilpeimmistä ehdotuksista, kuten kimppameniö (bussi), haarasoipio (sello) ja jättisahio (kontrabasso), eivät kuitenkaan ole Kielitoimiston vaan pilapiirtäjä Kari Suomalaisen käsialaa.

Uusien sanojen keksiminen on kuitenkin ollut hiipumaan päin ja kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi (tape > teippi) tai käännöslainoina (motherboard > emolevy). Osa käytetyistä sanoista on yleiskäyttöön otettuja tuotemerkkejä, kuten heteka (Helsingin Teräskaluste) tai mono. Eräs tunnetuimmista nykyisistä keksityistä sanoista on matkapuhelinta tarkoittava nimi kännykkä (eng. mobile phone). Koska kännykkä ei ole johdettu verbistä puhua, sanalla on potentiaalia muuttaa merkitystään kännyköiden muuttuessa viestintävälineillä tietokoneen suuntaan.[4]

Suomen kieltä hoitava julkisin varoin ylläpidetty kielitoimisto ei puutu aktiivisesti kielen kehitykseen, eikä sillä ole valtaa kuin suositusten antajana. Muualla maailmassa on usein toisin. Esimerkiksi kielitoimiston vastine Islannissa muodostaa jokaiselle ei-skandinaaviselle lainasanalle skandinaavisen vastineen, joka siitä lähtien otetaan käyttöön lain voimalla. Islantilaiset ovatkin erityisen ylpeitä sanastoltaan omaleimaisena säilyneestä kielestään. Myös kielitoimiston vastine Ranskassa muodostaa samoin lainasanoille omaperäiset vastineet, joita on käytettävä kaikessa virallisessa kielenkäytössä ja mainonnassa.

Suomen kielen sanakirjat ja kielioppiteokset

Suomalaisen Sana-Lugun Coetus

Vanhin suomen kielen kielioppi arvioidaan olevan Rudimenta linguae finnicae breviter delineata. Sen kirjoittajaa tai julkaisuvuotta ei tiedetä, mutta sen uskotaan olevan 1500-luvun lopulta tai 1600-luvun alusta.[5] Aeschillus Petraeus julkaisi kieliopin Linguae Finnicae brevis institutio vuonna 1649. Ensimmäinen laajempi suomen kielen sanakirja on Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus vuodelta 1745. Se sisältää 16 000 hakusanaa sekä lopussa ruotsinkielisten sanojen luettelon. Vuonna 1917 siitä julkaistiin täydennetty painos. Aarni Penttilän Suomen kielioppi (1957) oli ensimmäinen nykyaikainen yleisesitys suomen kielestä. Vuonna 2004 julkaistu Iso suomen kielioppi on ensimmäinen yksinomaan deskriptiivinen (kuvaileva) kielioppi. Suosittuja kielenkäytön oppaita ovat muun muassa Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirja ja Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (huhtikuu 2007).

Ensimmäinen täysin yksikielinen suomen kielen sanakirja on Nykysuomen sanakirja. Sen ensimmäinen osa ilmestyi 1951, vaikka toimitustyö alkoi jo 1920-luvun lopussa. Sen jälkeen osia ilmestyi tasaiseen tahtiin vuoteen 1961 asti, jolloin julkaistiin kuudes ja viimeinen osa. Professorit Matti Airila ja Matti Sadeniemi olivat kirjan päätoimittajia. Nykysuomen sanakirja on sekä kieltä kuvaava, deskriptiivinen teos että normatiivinen opas, sillä se antaa suosituksia sanojen käytöstä. Nykysuomen sanakirja sisältää yli 200 000 hakusanaa. Vuonna 2002 WSOY julkaisi sanakirjan 15. painoksen, joka on kaikkien uusintapainosten lailla identtinen ensipainoksen kanssa.

Vuosina 1990–1995 valmistui Suomen kielen perussanakirja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisemana ja Editan kustantamana. Perussanakirja on kolmiosainen, ja se sisältää lähes 100 000 hakusanaa. Se kuvaa nykyisen yleiskielen sanastoa ja antaa ohjeita sanojen käytöstä. Perussanakirjan CD-ROM-versio ilmestyi vuonna 1997. Kielitoimiston sanakirja on vuonna 2005 julkistettu Perussanakirjaan pohjautuva sähköinen sanakirja, joka julkaistiin painettuna laitoksena 2006.

Muoto-oppia

Suomen kielen sanaluokat ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit, numeraalit, verbit ja partikkelit. Näistä neljää ensimmäistä kutsutaan nomineiksi, ja ne taipuvat samoissa sijamuodoissa.

Nominit

Sijamuodot

Nominit taipuvat sijoissa eli sijamuodoissa yleensä sekä yksikössä että monikossa. Sijamuotoja katsotaan olevan 14 tai 15 riippuen siitä, lasketaanko akkusatiivi eri sijaksi; toisinaan sitä pidetään vain nominatiivin ja genetiivin eräänä käyttötapana. Niiden latinalaisperäiset nimet ja harvoin käytetyt suomenkieliset rinnakkaisnimet ovat:

Sijamuodot
NimiPäätteetYksikköMonikkoRinnakkaisnimi
nominatiivi-t (monikon tunnus)talotalotnimentö
genetiivi-n, -en, -in, -den, -ten, tentalontalojenomanto
akkusatiiviyksikkö -n, monikko -ttalo tai talontalotkohdanto
partitiivi-a, -ä, -ta, -tätaloatalojaosanto
essiivi-na, -nätalonataloinaolento
translatiivi-ksi, (-kse)taloksitaloiksitulento
Sisäpaikallissijat
inessiivi-ssa, -ssätalossataloissasisäolento
elatiivi-sta, -stätalostataloistasisäeronto
illatiiviloppuvokaalin pidentymä + n, h + sanavartalon loppuvokaali + n, -seen, -siintaloontaloihinsisätulento
Ulkopaikallissijat
adessiivi-lla, -llätalollataloillaulko-olento
ablatiivi-lta, -ltätaloltataloiltaulkoeronto
allatiivi-lletalolletaloilleulkotulento
Vähäisessä käytössä olevat
abessiivi-ttatalottataloittavajanto
komitatiivi-ine-taloineentaloineenseuranto
instruktiivi-ntalointaloinkeinonto

Komitatiivin yksiköllä ja monikolla ei ole eroa, koska i kuuluu sijapäätteeseen. Samsta syystä katoaa vartalon loppuvokaali. Substantiivin komitatiiviin liittyy aina myös persoonapääte: lähden kävelylle vanho-ine koir-ine-ni.

Abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi ovat harvinaisia ja esiintyvät lähinnä adverbeiksi kiteytyneissä ilmauksissa (jalan). Raja sijapäätteen ja adverbinjohtimen välillä ei ole siis ehdoton. Vielä epämääräisempi asemaltaan on -tse-päätteinen prolatiivi (maitse, meritse, sähköpostitse), joka joskus lasketaan marginaaliseksi sijamuodoksi. Uudempi kielioppi ei aina mainitse myöskään akkusatiivia omana sijanaan, koska se on muutamia persoonapronominien taivutusmuotoja lukuun ottamatta (minut, hänet) yksikössä täysin genetiivin ja monikossa nominatiivin kaltainen.Eräissä murteellisissa ilmauksissa t-päätteistä akkusatiivia tapaa esimerkiksi nimien ilmauksessa (Otetaan Matit ja Maijat mukaan ja lähetään kylälle)

Vielä harvinaisempi sijamuoto, jota ei lueta Suomen yleiskieleen kuuluvaksi, on eksessiivi (-nta/-ntä) eli eronto. Se esiintyy harvinaisena kaakkoismurteissa ja savolaismurteiden eteläosissa. Eksessiivi merkitsee jonain olemisen loppumista, kuten translatiivi joksikin alkamista ja essiivi jonain olemista, esimerkiksi ministeriksi – ministerinä – ministerintä.

Possessiivinen taivutus

Substantiivit taipuvat myös persoonamuodoissa, toisin sanoen niihin voidaan liittää possessiivisuffiksi eli omistusliite osoittamaan omistusta. Possessiivisuffiksi liitetään mahdollisen sijapäätteen jälkeen.

  • -ni (yks. 1. pers.)
  • -si (yks. 2. pers.)
  • -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (yks. 3. pers.)
  • -mme (mon. 1. pers.)
  • -nne (mon. 2. pers.)
  • -nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (mon. 3. pers.)

Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielessä pakollista, jos substantiivin määritteenä on tai voisi olla genetiivimuotoinen aito persoonapronomini (minun autoni ~ autoni). Kolmannessa persoonassa joko persoonapronominin ja possessiivisuffiksin tai pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton).

Puhekielessä omistusliite jätetään usein poiskin ja sen asemesta käytetään ainoastaan persoonapronominin genetiiviä. Sitä käytetään kuitenkin puhekielessäkin aina refleksiivisen omistuksen yhteydessä (mä löysin kirjani, vrt. mä löysin mun kirjan), usein myös tyyli- ja tehokeinona. Vaihtelevasta käytöstään huolimatta kaikki possessiivisuffiksit ovat kuitenkin täysin ymmärrettävää ja normaalia kielenkäyttöä myös puhekielessä.

Possessiivisuffikseja käytetään myös refleksiivi- ja resiprookkipronomineissa (itselleni, toisilleen) sekä infiniittisten verbinmuotojen yhteydessä, siis persoonan ilmaisemiseen muun muassa lauseenvastikkeissa (kerroin tulevani huomenna; emme elä syödäksemme).

Suomen kielessä tapahtunut kehitys osoittaa possessiivisuffiksien käytön olevan myös tulevaisuudessa vähenemässä ja korvautumassa pelkällä attribuutin genetiivillä, kuten viron kielessä on tapahtunut.

Verbit

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan:

  • Finiittinen taivutus tapahtuu persoonamuodoissa (kuusi persoonaa ynnä passiivi), aikamuodoissa sekä tapaluokissa eli moduksissa, ja finiittiverbit toimivat tyypillisesti lauseen predikaattina.
  • Infiniittiset eli nominaalimuodot saavat nominien taivutuspäätteitä (sijamuoto, mahdollisesti monikon tunnus tai possessiivisuffiksi) ja käyttäytyvät lauseessa nominin tavoin.

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali (sekä äärimmäisen harvinaiset eventiivi ja optatiivi). Neljässä aikamuodossa, joita ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti, taipuu moduksista vain tunnukseton "perusmuoto" indikatiivi. Muilla moduksilla ei ole varsinaista morfologista tempustaivutusta (so. moduksen ja menneen ajan tunnusta ei voi käyttää yhtaikaa samassa taivutusmuodossa), vaan niiden mennyttä aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista perfektimuodoilla (olisi mennyt, lienee mennyt).

Verbien nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihin. Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa hieman substantiivien tapaan. Ne voivat taipua joissakin sijoissa (syömässä, syömästä, syömään, syömättä) ja joissain tapauksissa saada possessiivisuffiksin (mennessämme, nähdäkseni). Partisiipit ovat taas taivutukseltaan ja syntaksissa hyvin adjektiivien tapaisia, eli niillä on täydellinen sijataivutus ja jopa vertailuasteet (esimerkiksi tehdä-verbin 1. partisiipilla tekevä on voittoaste eli komparatiivi tekevämpi ja yliaste eli superlatiivi tekevin). Partisiipeilla, toisin kuin infinitiiveillä, on myös sekä aktiivi- että passiivimuodot (syövä : syötävä, syönyt : syöty, syöneempi : syödympi).

Suomelle kuten useimmille muillekin uralilaisille kielille on ominaista, että kieltosana on verbi – sekä morfologisesti että syntaktisesti. Kieltoverbi (e-) taipuu persoonissa (indikatiivi en, et, ei, emme, ette, eivät, imperatiivi älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt). Kieltoverbin nominaalimuodoista on vielä jäljellä nykyisin etuliitteenä käytettävä 1. partisiipin muoto epä ja siitä johdettu verbi evätä : epään; vrt. muut samannäköiset vanhanaikaiset yksitavuisten verbien 1. partisiipit kuten syöpä, saapa, viepä, lyöpä, voipa. Lauseopillisesti kieltoverbi toimii apuverbinä: esimerkiksi Sinä et lukenut (vrt. Sinä olet lukenut); Etkö sinä lukenut (vrt. Oletko sinä lukenut).

Morfofonologiset eli taivutukseen liittyvät äännevaihtelut

Toisin kuin agglutinoivan kielen ihannetyypissä, suomen kielessä pääteaineksilla ja sanavartaloilla voi olla taivutusmuodoittain vaihtelevia variantteja. Tämä johtuu äännekehityksistä, jotka usein ovat yleisitämerensuomalaisia tai vieläkin vanhempia. Taivutusmuodoittain määräytyvää vartalonvaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

  • Konsonantti- ja vokaalivartalon vaihtelu. Useimmat (johtamattomat) nominivartalot päättyvät perusmuodossa (nominatiivissa) johonkin vokaaliin (esimerkiksi veri), tai se vartalo, johon useimmat taivutuspäätteet lisätään, on vokaaliloppuinen (esimerkiksi hevonen : genetiivi hevose-n), mutta joillakin nominityypeillä tietyt taivutuspäätteet, ennen kaikkea partitiivin pääte, liitetään konsonanttivartaloon eli vartalovarianttiin, jonka loppuvokaali puuttuu (ver-ta, hevos-ta). Niillä verbeillä, joilla on konsonanttivartalo, sitä käytetään imperatiivin monikon 2. sekä yksikön ja monikon 3. persoonassa (juos-koon, men-kää--) sekä passiivimuodoissa (juos-taan, men-nyt).
  • Astevaihtelu: sanavartalon sisällä olevat klusiilit (k, p, t) vaihtelevat sen mukaan, onko niitä seuraava tavu historiallisesti umpinainen (konsonanttiin päättyvä) vai avoin (esimerkiksi kukka : genetiivi kuka-n : partitiivi kukka-a). Tällaisilla sanoilla on siis vahva- ja heikkoasteinen vartalo. Jos sanalla on konsonantti- ja vokaalivartalo, konsonanttivartalo on tyypillisesti heikkoasteinen (tappele-n : tapel-koon). Astevaihtelu on niin vahva ilmiö, että se on ulottunut jopa muutamiin puhekielisiin uudissanoihin, joissa se liitetään klusiiliin b (esimerkiksi dubata, dubbaa)
  • Vartalonloppuisen e:n ja i:n vaihtelu: vanhoilla omaperäisillä johtamattomilla nomineilla, joiden vartalovokaali taivutuspäätteen edellä on e, nominatiivi päättyy i:hin (vere-n : veri, lapse-n : lapsi). (Ne i-vartaloiset sanat, joilla nominatiivin loppu-i on myös taivutusmuotojen vartalovokaalina, ovat johdoksia kuten kasvi tai lainasanoja kuten lasi.)
  • t:n ja s:n vaihtelu: aikoinaan (jo ennen kantasuomalaista vaihetta) t on muuttunut s:ksi i:n edellä, joten niillä vanhoilla omaperäisillä sanoilla, joilla vartalovokaali i vaihtelee e:n kanssa, tämän edellä oleva t (tai sen astevaihtelupari d) vaihtelee s:n kanssa (esimerkiksi vesi : vet-tä : vede-n).

Esimerkkejä nominien vartalotyypeistä:

  • valo
    • muuttumaton vokaalivartalo valo-: valon, valoa
  • takka
    • vahva vokaalivartalo takka-: takkaan
    • heikko vokaalivartalo taka-: takassa
  • keihäs
    • vokaalivartalo keihää-: keihäät
    • konsonanttivartalo keihäs-: keihästä
  • opas
    • vokaalivartalo (vahva-asteinen) oppaa-: oppaana
    • konsonanttivartalo (heikkoasteinen) opas-: opasta
  • vesi
    • vahva vokaalivartalo vete-: vetenä
    • heikko vokaalivartalo vede-: vedestä
    • konsonanttivartalo vet-: vettä

Äänneoppi ja oikeinkirjoitus

Äännejärjestelmä

Suomen kielessä on suhteellisen laaja vokaalisto:

  • 5 etuvokaalia
    • labiaaliset (pyöreät) suppea y ja puolisuppea ö
    • illabiaaliset suppea i, puolisuppea e ja väljä ä
  • 3 takavokaalia
    • labiaaliset suppea u ja puolisuppea o
    • illabiaalinen väljä a.

Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä ja pitkinä (pitkät merkitään kahdella kirjaimella). Lisäksi ne voivat vokaalisoinnun rajoissa muodostaa diftongeja (samaan tavuun kuuluvat kaksi peräkkäistä vokaalia) tai ns. vokaaliyhtymiä (kaksi peräkkäistä vokaalia, joiden välissä on tavunraja).

Omaperäisten sanojen konsonantistoon kuuluvat

Konsonantisto on siis suhteellisen suppea. Vierasperäisissä sanoissa esiintyvät lisäksi konsonantit b, d (kaikissa asemissa), g, f sekä š ja harvinaisena ž.

Konsonantit voivat esiintyä sekä lyhyinä että pitkinä, toisin sanoen kahdennettuina (tosin j kahdentuu vain -i-loppuisen diftongin ja v -u-loppuisen diftongin jäljessä eikä niiden kahdentumista merkitä). Klusiileja koskee ns. astevaihtelu.

Koska suomen kieli on välttänyt jäntevää äänielinten käyttöä edellyttäviä konsonantteja, koska suomen vokaaleja koskee vokaalisointu ja koska suomessa sananalkuiset ja -loppuiset konsonanttiyhtymät ovat harvinaisia, voi suomen kieltä puhua ymmärrettävästi jo melko veltostikin artikuloiden.lähde? Tämän takia suomen kielen puhujille on ominaista suhteellisen hiljainen äänenkäyttö ja ääniraon pitäminen ahtaana.lähde?

Vokaalisointu (vokaaliharmonia)

Suomen kielen vokaaliharmonia

Suomen kielessä vallitsee vokaalien ns. velaariharmonia (etu- ja takavokaalien kesken): omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko taka- (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y); e ja i ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: kala-ssa, kylä-ssä; levo-ttom-uus, työ-ttöm-yys. Vokaalisointu toimii siis osaltaan, sananpainon ohella, sananrajan selventäjänä.

Vokaalisointu ei vaikuta yhdyssanojen osien välillä (kesäloma, yöjalka). Samoin sen ulkopuolella ovat jotkin johtimen ja yhdyssanan osan rajalla häilyvät ainekset: tällainen, laihanläntä.

Sanojen rakenne ja painotus

Sanat voidaan jakaa tavuihin, jotka suomessa alkavat joko vokaalilla tai korkeintaan yhdellä konsonantilla (tämän takia myös sanan alussa voi omaperäisessä sanastossa olla vain yksi konsonantti, ja vanhoissa lainasanoissa konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu – vrt. suom. ranta, germaanisten kielten strand). Tavun vokaalihuipun jälkeen (lyhyt tai pitkä vokaali tai diftongi) seuraa 0–2 konsonanttia; lyhyin mahdollinen tavu koostuu siis yhdestä lyhyestä vokaalista (o-lo, i-sä).

Suomen kielen vanhat johtamattomat sanavartalot ovat yleensä kaksitavuisia (kala, muna, mene-, otta-), yksitavuisia ovat vain kieltoverbi (ei, e-), muutamat pronominivartalot (se, tuo, tä-, ku-) sekä pieni joukko alkuaan kaksitavuisia sanoja, joiden alkuperäinen sisäkonsonantti on kadonnut (jää, kuu, pää ym.). Sanavartalon perään voi kuitenkin liittyä runsaasti johdin- ja pääteaineksia, ja yhdyssanojen muodostaminen on sekin suomelle luonteenomaista, joten suomen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä.

Suomessa sanan pääpaino on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla. Erityisen leimallista suomen kielelle on, että (pää)painollisuus on täysin riippumaton tavun tai äänteen kestosta: sekä lyhyitä että pitkiä äänteitä voi esiintyä sekä painollisissa että painottomissa tavuissa. Puheessa voimakkain paino voi osua muillekin tavuille (esimerkiksi "hetkiNEN"), mutta tällöin on kyse lausumapainosta. Lauseyhteydessä lyhyet sanat voivat jäädä painottomiksikin, kuten monesti on-sana. Pääpainon lisäksi vähintään nelitavuisissa sanoissa voi olla sivupaino. Setälä määritteli sivupainon vuonna 1930 näin:

Sivupaino esiintyy pääpainon ohella useampi- kuin kolmitavuisissa sanoissa kolmannella tai neljännellä tavulla ja sen jälkeen edelleen joka toisella tavulla (paitsi viimeisellä). Neljännellä (6:nnella, 8:lla jne.) tavulla on sivupaino yleensä vain viisi- ja useampitavuisissa sanoissa, jos sanan kolmas tavu on lyhyt.

Yhdyssanoissa sivupainolla on suuri merkitys sanarajojen osoittamisessa.

Oikeinkirjoitus

Suomen kielen oikeinkirjoitus (ortografia) on pitkälti johdonmukaisesti fonologinen, eli kutakin äännettä vastaa yleensä yksi kirjain. Merkittäviä poikkeuksia ovat

  • äng-äänne ŋ, jota merkitään n:llä k:n edellä (kenkä) tai kahdentuneena ng:llä (kengät)
  • sandhi-ilmiöt eli sanojen rajoilla tapahtuvat äänneilmiöt, näistä etenkin ns. rajageminaatio (sananrajakahdennus, loppukahdennus, alkukahdennus, jäännöslopuke, aikoinaan myös virheellisesti "aspiraatioksi" tai "loppuhenkoseksi" nimitetty).

Rajageminaatio esiintyy niissä sananmuodoissa, joiden lopusta on kadonnut konsonantti (yleensä -k tai -h); jos tällaisen sanan jälkeen välittömästi seuraa konsonantilla alkava sana, tämä alkukonsonantti kahdentuu. (Varsinkin itämurteiden puhujilla voi samassa asemassa vokaalinkin edellä kuulua jonkinlainen kurkunpään puristussulkeuma. Joissain savolaismurteissa -k säilyi sellaisenaan 1900-luvulle saakka.) Rajageminaatiota ei normaalisti merkitä; kielitieteellisissä teksteissä voidaan käyttää x-merkkiä. Rajageminaation esiintymispaikkoja ovat

  • kieltoverbin yhteydessä esiintyvä ns. konnegaatiomuoto: en ota sitä [en otas sitä]
  • verbien yksikön 2. persoonan käsky- ja kieltomuodot: ota se [otas se], älä tule tänne [älä tulet tänne]
  • verbien 1. infinitiivi: en tahdo ottaa sitä [en tahdo ottaas sitä]
  • nominien allatiivimuodot: äidille pitää soittaa [äidillep pitää soittaa]
  • muutamat adverbit, joiden lopussa (samoin kuin allatiivin ja verbien 1. infinitiivinkin) on aikoinaan ollut historiallisen tulosijan, ns. latiivin, pääte -k: tänne tulo [tännet tulo]
  • aikoinaan -(e)k- ja -(e)h-aineksiin päättyneet nominit (johdoksia tai lainasanoja), joiden perusmuoto nykysuomessa useimmiten päättyy e:hen: herne (< herneh, balttilainen lainasana): hernekeitto [hernekkeitto], puhe (johdos puhua-verbistä): puhemies [puhemmies]. (Mm. eteläpohjalaismurteissa näissä sanoissa voi olla loppukonsonantin paikalla -t tai -s, kuten nimissä Hernesniemi, Venetpalo.)

Muita poikkeuksia ääntämisen ja kirjoituksen välillä:

  • sanan loppu-n lausutaan p:llä alkavan sanan sekä liitteiden -pa tai -pä edellä m:ksi, mutta kirjoitetaan tällöinkin n (esimerkiksi aivan pieni, melkeinpä). Muulloin p:n edellä kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti m, esimerkiksi komparatiiveissa (pienempi).
  • i:n jälkeinen j ääntyy puheessa hyvin heikkona, ja sen käyttö vaihtelee kirjoituksessa. J merkitään kirjoitetussa kielessä tekijännimissä sekä i-loppuisen diftongin jälkeen sellaisissa sanoissa, joissa ei ole astevaihtelua (urheilija). Astevaihtelusanoissa j:tä ei merkitä (aion).
  • -otta-, -öttä-, -oitta- ja -öittä-johtimisissa verbeissä esiintyy niin ikään vaihtelua i-kirjaimen merkitsemisessä. I-kirjain kirjoitetaan verbeihin, joiden kantasana on kaksitavuinen ja loppuu a:han tai ä:hän (sekoittaa) ja jotka ovat vanhahtavan tyylisiä (virvoittaa). I-kirjainta ei merkitä o- ja ö- loppuisiin kaksitavuisiin verbeihin (irrottaa) tai kuvaileviin tai tyyliltään arkisiin verbeihin (riepottaa)

Ongelmia kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa aiheuttavat myös vierasperäiset sanat. Näissä esimerkiksi vokaalin tai konsonanttien pituutta koskevat säännöt on aikoinaan pyritty kehittämään sekä selkeiksi että alkuperäisen lähtökielen mukaisiksi (esimerkiksi invalidi kirjoitetaan yhdellä i:llä ja pitäisi ääntää lyhyellä i:llä, koska latinalaisen alkumuodon i on lyhyt), mutta tietyissä sanansisäisissä asemissa vokaalit ja muutamat konsonantit pyrkivät pidentymään (esimerkiksi invaliidi, Balttia).

Suhu-s:n š merkitsemisessä on samoin horjuvuutta. Suomen kieleen vakiintuneet tavalliset suhu-s:lliset sanat suositellaan nykyään kirjoitettavaksi tavallisella s:llä: sampoo, snautseri, attasea, hasis, klisee, montaasi, reportaasi, sabotaasi, kollaasi, tussi (Kauppinen ym. 1994: 444; Savolainen 1998), retusoida, borssi, reportaasi (Kauppinen ym. 1994), saali, samppanja, sekki (myös šekki), sifonki, sortsit (myös šortsit ja shortsit), srapnelli, brosyyri, borssi, gulassi, fetissi, revanssi, prestiisi, tsasouna (Savolainen 1998). Hattu-s:ää š suositellaan käytettäväksi esimerkiksi sanoissa šaahi, šamaani, šeikki, šillinki, geiša (Kauppinen ym 1994, Savolainen 1998), tšekki (Kauppinen ym. 1994: 444), šovinismi, bolševikki, kašmir, paaši, pašša (Savolainen 1998) sekä esimerkiksi venäjästä translitteroiduissa nimissä: Hovanštšina (Kolehmainen 2002) Tšehov, Tšaikovski, Gorbatšov, Tšetšenia (Saukkonen ym. 1998). Joissakin tapauksissa kahta kirjoitusasua voi pitää samanarvoisina: loosi ~ looši, saali ~ šaali, sokki ~ šokki. Tietyissä tilanteissa š:n käyttö voi nopeuttaa sanan hahmottamista (sekin ~ šekin). Sh-muotoa käytetään vain harvoissa englanninkielisissä sitaattilainoissa sherry, show ja shetlanninponi (Savolainen 1998) mutta myös teknisistä syistä, jos š-merkkiä ei voida käyttää (Korpela 2003). – Soinnillinen suhu-s esiintyy lähinnä sanoissa brežneviläisyys, džonkki, fidži ja maharadža.

Murteet

Pääartikkeli: Suomen murteet
1. Lounaismurteet 2. Hämäläismurteet 3. Etelä-Pohjanmaan murre 4. Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet 5. Peräpohjalaiset murteet 6. Savolaismurteet 7. Kaakkoismurteet

Suomen kielessä on asutushistoriallisista ja maantieteellisistä syistä paljon murteittaista vaihtelua. Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin "suomen kielen" käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.

Perinteisessä muodossaan murteita ei enää juuri puhuta, ja usein näkee väitettävän, että murteet olisivat kokonaan katoamassa.lähde? Jotkin murrepiirteet ovat kuitenkin säilyneet sitkeästi monilla puhujilla; voi sanoa, että perinteisten murteiden sijasta on yhä olemassa ns. aluepuhekieliä. Viime vuosikymmeninä monet suomalaiset ovat kiinnostuneet kotimurteensa elvyttämisestä.

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahteen länsimurteisiin ja itämurteisiin. Ryhmien tyypillisimpiä eroja ovat esimerkiksi t:n heikon asteen edustus (kirjakielen d:n paikalla on lännessä usein r tai l, idässä se yleensä katoaa tai sen paikalle on kehittynyt siirtymä-äänne), pitkien väljien vokaalien diftongiutuminen eli "veäntäminen" tai "viäntäminen" useimmissa itämurteissa (moa 'maa', peä 'pää') sekä monet tunnetut sanastoerot (lännessä vihta, idässä vasta; tuima on lännessä 'väkevä, pistävä', idässä 'suolaton, mauton') jne..

Länsimurteet

Länsimurteisiin kuuluvia lounaismurteita sekä niiden ja hämäläismurteiden väliin jääviä ns. lounaisia välimurteita puhutaan Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Lounaismurteiden arvioidaan eriytyneen sisämaan hämäläismurteista ensimmäisellä vuosituhannella. Hämäläismurteita puhutaan suurimmassa osassa historiallista Hämeen maakuntaa. Etelä-Pohjanmaan murretta puhutaan Etelä-Pohjanmaalla, keski- ja pohjoispohjalaisia murteita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Peräpohjalaisia murteita puhutaan Lapissa. Myös Tornionjokilaaksossa puhuttava meänkieli voidaan historiallisesta näkökulmasta lukea peräpohjalaisiin murteisiin; sen on niistä erottanut vasta vuoden 1809 valtakunnanraja. Samoin kveenin kieli, jota puhutaan Pohjois-Norjan Ruijassa, on peräpohjalainen murre.

Länsimurteista "puhtaimmin" läntistä perua ovat lounais- ja hämäläismurteet. Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsi-jaon tilalle suomen murteiden kolmijakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin. Pohjoismurteisiin luettaisiin tällöin keski- ja pohjoispohjalaiset, peräpohjalaiset ja Kainuun murteet.[6]

Itämurteet

Suomen kielen itämurteisiin luetaan savolais- ja kaakkoismurteet. Useimpien tutkijoiden mukaan nämä molemmat ryhmät polveutuvat ns. muinaiskarjalasta, eli ne ovat alun perin olleet läheisempää sukua karjalan kielelle kuin suomen länsimurteille.

Savolaismurteiden alue on suomen päämurreryhmistä maantieteellisesti laajin, sillä savolaiset kaskiviljelijät ovat – usein vasta keskiajalla tai sen jälkeenkin – levittäytyneet muiden murteiden alueisiin kuuluneille mutta harvemmin asutuille seuduille. Savolaismurteita puhutaankin paitsi Savossa myös Pohjois-Karjalassa, Päijänteen itäpuolisessa osassa Päijät-Hämettä, Keski-Suomessa, Kainuussa, Koillismaalla sekä Pohjanmaalle työntyvässä ns. savolaiskiilassa Keuruun ja Evijärven seuduilla. Lisäksi ns. metsäsuomalaisten murre, jota puhuttiin Ruotsissa Värmlandissa ja lähiseuduilla Norjan puolella jopa 1960-luvulle saakka, oli savolaista perua. Metsäsuomalaisten murteesta puuttui savolaismurteille ominainen yleisgeminaatio, mistä on päätelty, että se on suhteellisen tuore ominaisuus.

Kaakkoismurteisiin luetaan ne suomalaismurteet, joita puhutaan tai puhuttiin Etelä-Karjalassa, Karjalankannaksella sekä 1600-luvulta lähtien Inkerissä. Vasta viime aikoina on suomen murteiden tutkimuksessa alettu harvakseltaan käyttää nimitystä "suomen kielen karjalaismurteet", joka kuitenkin helposti sekaantuu karjalan kieleen eli varsinaiskarjalaan. Raja-Karjalan ja Laatokan koillispuolen alueiden murteet kuuluvat karjalan kieleen, vaikka varsinkin lähialueilla ovat täysin suomenkielisen ymmärrettävissä.

Muita murteita tai merkittäviä suomen kielen muotoja

Suomen puhujia: sinisellä alueella pääkieli, tummanvihreällä huomattava vähemmistö.

Katso myös

Lähteet

  1. 1,0 1,1 http://www.kotus.fi/index.phtml?s=190
  2. Suomi valmistautuu uuteen vuoteen 30.12.2009. Keskisuomalainen Viitattu 23.2.2010.
  3. 3,0 3,1 Äidinkieli ja kirjallisuus, Käsikirja; Anne-Maria Mikkola ja Lasse Koskela sekä muita; 2004; WSOY; s. 83 kaavio
  4. Kieli-ikkuna: Donjuanin heteka. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus KOTUS, Heikki Hurtta. Julkaistu Helsingin Sanomissa 22.6.2004
  5. http://www.kansalliskirjasto.fi/yleistieto/uutiset/1257434057227.html
  6. Antti Leino, Saara Hyvönen ja Marko Salmenkivi: Mitä murteita suomessa onkaan? Virittäjä, 2006, 110. vsk, nro 1, s. 26–45. Artikkelin verkkoversio (pdf).

Kirjallisuutta

  • Aalto, Seija ym. (toim.): Kielestä kiinni. Tietolipas 113. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1989 (4. painos 2004). ISBN 951-717-546-9.
  • Kielikello: Kielenhuollon tiedotuslehti. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1968–. ISSN 0355-2675.

Etymologia

  • Häkkinen, Kaisa: Mistä sanat tulevat: Suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990 (3. painos 2006). ISBN 951-717-595-7.
  • Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY sanakirjat. Helsinki: WSOY, 2004 (4. painos 2007). ISBN 951-0-27108-X.
  • Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1, A–K. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 556. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 62. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1992 (2. painos 2001). ISBN 951-717-692-9.
  • Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1, L–P. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 556. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 62. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1995 (2. painos 2001). ISBN 951-717-711-9.
  • Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja. 1, R–Ö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 556. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 62. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1992 (2. painos 2001). ISBN 951-717-712-7.

Historia

  • Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen: Suomen kirjakielen historia. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19028-4.
  • Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet: Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Tietolipas 215. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1.

Kielenhuolto

  • Berg, Maarit: Kirjakielen taskukirja. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 951-37-4344-6.
  • Iisa, Katariina & Oittinen, Hannu & Piehl, Aino: Kielenhuollon käsikirja. 6. laajennettu ja päivitetty painos. Helsinki: Yrityskirjat, 2006. ISBN 952-9660-66-9.
  • Ikola, Osmo (toim.): Nykysuomen käsikirja. 3. uudistettu laitos, 3. painos.. Espoo: Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-5221-7.
  • Itkonen, Terho: Uusi kieliopas. 3. tarkistettu painos. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 978-951-31-3838-7.
  • Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 147. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2007. ISBN 978-952-5446-28-9.
  • Leino, Pirkko: Hyvää suomea. 3. uudistettu painos. Helsingissä: Otava, 2001 (4. painos 2006). ISBN 951-1-17667-6.
  • Leino, Pirkko: Pilkulleen! Opas välimerkkien käyttöön. Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-21079-3.
  • Leino, Pirkko: Taitavan kirjoittajan kielenhuolto. 4. painos. Helsingissä: Yliopistopaino, 2005. ISBN 951-570-638-6.
  • Lind, Arvi & Karttunen, Kaarina: Arvin kieliopas. Helsinki: Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4435-7.
  • Luukkonen, Marsa: Hauskaa kielenhuoltoa! Kirjoittajan opas. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30136-1.
  • Muikku-Werner, Pirkko (toim.): Kielipoliisin käsikirja. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-26-5282-X.
  • Sorjanen, Timo: Kirjoita ja puhu sujuvasti suomeksi: Suomen kielen käsikirja tekstinlaatijalle ja puheenpitäjälle. Helsinki: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6326-3.

Kielioppi

  • Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 950. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004 (3. painos 2005). ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.
  • Hakulinen, Auli & Karlsson, Fred: Nykysuomen lauseoppia. 3. muuttamaton painos (1. painos 1979) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 350. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-844-1.
  • Karlsson, Fred: Suomen peruskielioppi. 4. laajennettu ja uudistettu painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 378. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-097-4.
  • Leino, Pirkko: Suomen kielioppi. 4. uusittu painos. Helsingissä: Otava, 1997 (8. painos 2005). ISBN 951-1-14445-6.
  • Vilkuna, Maria: Suomen lauseopin perusteet. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 90. Helsinki: Edita, 1996 (2. painos 2003). ISBN 951-37-2021-7.

Kielipolitiikka

  • Hakulinen, Auli ym.: Suomen kielen tulevaisuus: Kielipoliittinen toimintaohjelma. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 7. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2009. ISBN 978-952-5446-40-1. Verkkojulkaisu (PDF).
  • Hiidenmaa, Pirjo: Suomen kieli – who cares?. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-19005-9.
  • Kotilainen, Lari: Suomensuojelija: Ohjekirja kielen pelastamiseen. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35446-9.

Sanakirjat

  • Kielitoimiston sanakirja. 1. osa: A–K. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 140. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2006. ISBN 952-5446-20-4.
  • Kielitoimiston sanakirja. 2. osa: L–R. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 140. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2006. ISBN 952-5446-22-0.
  • Kielitoimiston sanakirja. 3. osa: S–Ö. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 140. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2006. ISBN 952-5446-23-9.

Aiheesta muualla

Wikikirjastossa on aihe: Suomen kieli.
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen kieli.


n.

.

 

All translations of Suomen_kieli


sensagent's content

  • definitions
  • synonyms
  • antonyms
  • encyclopedia

  • määritelmä
  • synonyymi

Dictionary and translator for handheld

⇨ New : sensagent is now available on your handheld

   Advertising ▼

sensagent's office

Shortkey or widget. Free.

Windows Shortkey: sensagent. Free.

Vista Widget : sensagent. Free.

Webmaster Solution

Alexandria

A windows (pop-into) of information (full-content of Sensagent) triggered by double-clicking any word on your webpage. Give contextual explanation and translation from your sites !

Try here  or   get the code

SensagentBox

With a SensagentBox, visitors to your site can access reliable information on over 5 million pages provided by Sensagent.com. Choose the design that fits your site.

Business solution

Improve your site content

Add new content to your site from Sensagent by XML.

Crawl products or adds

Get XML access to reach the best products.

Index images and define metadata

Get XML access to fix the meaning of your metadata.


Please, email us to describe your idea.

WordGame

The English word games are:
○   Anagrams
○   Wildcard, crossword
○   Lettris
○   Boggle.

Lettris

Lettris is a curious tetris-clone game where all the bricks have the same square shape but different content. Each square carries a letter. To make squares disappear and save space for other squares you have to assemble English words (left, right, up, down) from the falling squares.

boggle

Boggle gives you 3 minutes to find as many words (3 letters or more) as you can in a grid of 16 letters. You can also try the grid of 16 letters. Letters must be adjacent and longer words score better. See if you can get into the grid Hall of Fame !

English dictionary
Main references

Most English definitions are provided by WordNet .
English thesaurus is mainly derived from The Integral Dictionary (TID).
English Encyclopedia is licensed by Wikipedia (GNU).

Copyrights

The wordgames anagrams, crossword, Lettris and Boggle are provided by Memodata.
The web service Alexandria is granted from Memodata for the Ebay search.
The SensagentBox are offered by sensAgent.

Translation

Change the target language to find translations.
Tips: browse the semantic fields (see From ideas to words) in two languages to learn more.

last searches on the dictionary :

2578 online visitors

computed in 0.062s

I would like to report:
section :
a spelling or a grammatical mistake
an offensive content(racist, pornographic, injurious, etc.)
a copyright violation
an error
a missing statement
other
please precise:

Advertize

Partnership

Company informations

My account

login

registration

   Advertising ▼